Tauruksen rinteiden uusvaeltajat

Sunnuntaina kuljimme Tauruksen rinteillä Sapaderen kanjonin tienoilla Alanyan vanhoja vaellusteitä, joita pitkin muinoin kuljettiin ylängölle ja mm. Taşkentin kaupunkiin. Me näiden seutujen uusvaeltajat kuljimme vaatimattomasti n. 11 kilometrin matkan gözlemestä gözlemeen vuoren rinteeltä toiselle. Oppaamme Halil Famtourista kertoi meidän olevan vasta toinen patikointiryhmä tällä reitillä sitten alkuperäisten nomadivaeltajien. Paikalliset asukkaatkaan eivät tunne enää reittiä.

Aamulla kello yhdeksän pintaan bussin poimittua matkalaiset kyytiin ajoimme Mahmutlarin keskustasta vuorille johtavaa tietä muutama kymmenen kilometriä. Ohitimme alemmilla rinteillä muutaman aamupalapaikan, joista on hulppeat näkymät alas rantaan ja Kalelle asti. Kannattaa ottaa vaikka taksi tai vuokrata auto ja ajella näille rinteille katsomaan näkymiä turkkilaisen runsaan aamupalan parissa. Pöytä notkuu erilaisia herkkuja suolaisesta makeaan.

Tämä asfalttitie on osittan tehty entisten karavaanipolkujen päälle. Nyt kapeaa rinteellä kiemurtelevaa tietä mennään pyörien päällä. Ajoittain tie on niin kapea, että jopa turkkilainen kuski hiljentää vauhtiaan turvalliseen kohtaamiseen vastaantulijan kanssa. Nyt pitää kyllä antaa kiitosta Famtourin bussien kuljettajille. Ovat täsmällisiä, turvallisia, kohteliaita ja mukavia!

Aloituspaikkamme sijaitsee noin 1000 metrin korkeudella merenpinnasta. Oli niin koleaa, että hengitys höyrysi, mutta Gözlemestä saimme lämmikkeeksi kuumaa teetä ennen taipaleelle lähtöä.

Matkaohjelmamme kertoi, että aloitamme patikoinnin lintujen pesintäalueelta. Ehkäpä näin, mutta saatoimme häiritsemättä kulkea alueella, sillä eipä täälläkään lintujen pesintäaika juuri nyt ole. En tunne paikallisia lintuja (no en hyvin kotimaankaan), mutta jonkun merkkisiä haukkoja olen nähnyt täällä liitelemässä saaliita tähyillen. Olen kuullut, että Turkissa on alueita, jotka ovat lintubongareiden suosiossa. Monipuolista turismia tarjoaa tämä maa.

Minä bongailen lähinnä kissoja. Siihenkin tässä maassa on erinomaiset mahdollisuudet. Täälläkin viileässä vuoristossa viihtyi näin kaunis kissa. Ruokapaikan läheisyydessä tietenkin.

Sittenpä lähdimme matkaan, kohti korkeuksia. Jo tässä 1000 metrin korkeudessa ilman pienempi happipitoisuus tuntui ja hengitys oli raskaampaa. Siihen sopeutui kyllä matkan aikana, enkä loppumatkasta enää muistanut koko asiaa. Tämäkin seikka pitää kuitenkin pitää mielessä, jos aikoo vuorille patikoimaan.

Tässä ryhmässä on monta jo minullekin tutuksi tullutta patikoijaa. Iloista puhetta pulppusi monella kielellä edetessämme. Turkkia, suomea, flaamia, ruotsia, englantia... Englanti on se yhteinen kieli, ja sitten elekieli, jos ei muu toimi.



Nostanpa hattuani näille vakinaisille patikoijille, muutamalle hollantilaispariskunnalle. Osa viettää täällä Alanyassa eläkepäiviä, ja ovat aivan huippukunnossa! Eräs pariskunta on ollut mukana 30:llä Famtourin järjestämällä patikointiretkellä, kaikki eri reiteillä.

Kuuntelin tässä eräänä iltana Suomen Ylen radiokanavalta sarjan Tiedeykkönen osaa Pohjelihas ja akillesjänne – liikkumisessa kehon tärkein pari. Patikointi vahvisti asemaansa mielessäni edelleen lyömättömänä liikuntalajina, sillä etenkin pohkeet ja nilkat saavat siinä harjoitusta. Laji on myös erinomaista treeniä tasapainon hallintaan. Ja sitähän näillä kivikkoisilla ja eroosion kuluttamilla vanhoilla poluilla tarvitaan, kuin myös vanhuuden varalle!

Takaisin polulle: alun helpon osuuden jälkeen maasto oli vaihtelevaa, ylös, alas mutkitellen. Joskus piti kivuta kaatuneen puun yli, joskus taiteilla pienen virtaavan puron kiviä myöten. Sitten alkoi vaikeampi osuus, jossa haastetta sitten riittikin: pitkää nousua, jyrkkääkin välillä, surkastunut polku, kiipeämistä, jalansijan etsimistä käsillä tukien milloin puunrangasta milloin vankasti maassa kiinni olevasta kivestä.

Reitillä oli pari kohtaa, jossa minun piti turvautua muiden apuun. Kävelimme eroosion kuluttamalla polun jäännöksellä, ehkei se ollut edes sitä, vaan tukeva jalansija piti itselleen tehdä. Mielikuvituksessani horjahdan tai liukastun ja pyörin rinnettä alas. Kaikki tietävät minun akilleen kantapääni, huippaus kaiteettomassa korkeassa paikassa. Apuja tarjottiin, mutta päätin itsepintaisesti selvitä yksin. Muutaman askelen verran selvisinkin. Apu oli otettava vastaan ja onneksi sitä oli saatavilla. Pahimmat paikat minut auttoi rauhoittavasti jutellen ja kädestä pitäen eräs hollantilainen mies. Hänen vaimollaan on sama vaiva, joten hän tiesi, miten parhaiten tässä tilanteessa voi auttaa.

Toinen paha kohta oli sileä suuri kivi, tai kallioliuska, jonka ylittämiseen ei näyttänyt olevan mitään mihin tukea käsillä eikä jaloilla. Tässä oli kaksi auttajaa saattamassa turvallisesti polun tuntumaan toiselle puolelle luiskaa.

En ollut suinkaan ainoa, joka apua tarvitsi tässä kohtaa. Enkä ollut todellakaan ainoa korkean paikan kammoinen tästä porukasta. Ja kenties jollekin selvisi vasta tänään, että tämä fobia vaivaa...

Pahimmista selvittiin hyvin. Alan myös saamaan otteen niistä kauhun tunteista, jotka korkeat paikat minulle aiheuttavat. Nämä harjoitukset ovat tehneet hyvää. Ja nautin joka hetkestä. Ja tänne tulisin heti uudestaan.

Korkealle noustiin, 1600 metrin korkeudelle. Tätä ennen korkein paikka missä olen käynyt on Tahtalı eli Olympos-vuoren huipulla, 2366 metrissä. Helposti hissillä matkaten. Sielläkin kannattaa muuten visiteerata, mikäli lähimaille osuu matkoillaan. Sinne menee myös patikointipolku.

Maisemat, näkymät, niiden kauneutta ja jylhyyttä ei voi riittävästi sanoin eikä kuvin kuvailla. Ne on saatava omalle verkkokalvolle. Uudestaan ja uudestaan. Se on koukuttavaa. Eipä tiedä - ehkä minä jonain päivänä sinne Kilimanjaron rinteille lähdenkin. Mutta toistaiseksi riittävät nämä Taurus-vuorten annit.

Lisää kuvia täällä