Taşatanin karavaanaripoluilla

Tällä retkellä oli mukana kattava edustus skandinaaveja: norjalaispariskunta, suomalaispariskunta, herrasmies Tanskasta, toinen Ruotsista, kolmas Suomesta, minä ja turkkilaisoppaat Halil ja Ifram (eivät tuossa järjestyksessä kuvassa kuitenkaan).

Tämän viikon ensimmäinen patikointimme suuntautui muinaiselle karavaanireitille Taşatanin alueelle. Lähdimme liikkeelle aamulla puoli kymmenen korvilla ja suuntasimme muutaman kymmenen kilometrin päähän ylös vuorille mutkaista, paikoin kapeaa ja monttuistakin tietä pitkin. Maisemat ovat hulppeat ja hieman hirvittikin hetkittäin, kun kurvasimme mutkissa pelottavan läheltä tien laitaa.

Olimme jo aika korkealla, vaikkakin vasta 200 metriä meren pinnasta. Taustalla näkyy Alanyan kaupungin itäpuolella 

sijaitseva kylä Konakli. 

Niin, korkeanpaikankammoiselle on parasta lähteä vaan rohkeasti vuorille vaeltamaan tai ajelemaan, olen todennut sen olevan parasta hoitoa siihen vaivaan! Mutta toki pikku hiljaa, vaativuutta asteittain lisäten.

Patikoinnin aloitimme Çıplaklın kylän tienoilta noin 200 metrin korkeudelta merenpinnasta. Edessä oli heti jyrkähkö nousu kivistä polkua pitkin. Paikoittain männyistä pudonneet pitkät neulaset olivat tehneet polulle liukkaita kohtia,

joilla piti kävellä varoen, jottei liukastu. Näissä maastoissa hyvät vaelluskengät ovat tarpeen, ja kävelysauvat - tai yksikin - voisi olla täällä oiva apuväline.

Näitä muinoin aseteltuja kiviportaita pitkin oli hyvä astella. Mutta kyllä nämä nousut kuntoa kysyy!

Oppaamme Halil kertoi, että 1200-1400 luvuilla Alanya oli vain pieni kylä. Alueen pääpaikka oli tuolloin Mahmutseydi, nyt vain pikkuinen kylä  laaksossa, Alanyaa lähellä olevan vuoren takana. 

Polkuverkosto yhdisti Alanyan sataman ja  vuoristokylät. Näitä polkuja pitkin nomadit - vuoriston asukkaat - ja kauppiaat muinoin kulkivat. Täyteen lastatut kamelikaravaanit kuljettivat rannikolta kylille tarvikkeita, joita siellä ei ollut saatavilla. Takaisin päin tullessa lastit olivat täynnä vuoriston laaksoissa kypsyneitä hedelmiä ja vihanneksia.

Usein näillä reitellä on juomapisteitä (vas.), vuoristosta johdettua vettä ja ihan turvallista juoda! Joko nousu loppui ja saavutimme huipun...

Karavaanipolkuja käytettiin yleisesti vielä 1960-luvulla tavaroiden kuljettamiseen. Satunnaisesti jotkut vuoriston asukkaat käyttivät näitä reittejä vielä 1980-luvulla. Nyt kamelit on korvattu autoilla ja polut asfaltti- ja öljysorateillä. Valitettavasti uusia teitä tehdessä on tuhottu myös vanhoja karavaanipolkuja. Reittejä ei voi enää kokonaisuudessaan kulkea polkuja pitkin, osittain patikointi on tehtävä tietä pitkin.

No ei huippua vielä. Matka jatkuu.

Vuoristossa ilma on raikasta ja viileää, noin 5 astetta viileämpää kuin alhaalla rannikolla. Varjossa lämpötila ehkä viitisentoista. Keli oli mitä mahtavin patikointiin. Tuoksu huumaava, näkymät huimaavat. Patikointi näillä seuduilla on yksi parhaista asioista mitä Alanyalla on tarjota matkailijoille. Suosittelen lämpimästi!

Nousu 200 metristä 800 metriin on raskasta ja vaatii hyvää peruskuntoa, sillä matka on jatkuvaa nousua. Mieheni laski, että on sama asia kuin nousta 200 kerroksisen kerrostalon rappuset ylös olettaen, että yhden kerroksen korkeus on 3 metriä!  Askeleet on valittava tarkkaan, ettei kompastu kiveen tai liukastu neulasiin. Nilkankin saa nyrjäytettyä, jos ei ole varovainen. Vaarallista ei matkanteko ole, mutta varovaisuus on valttia!

Tämä aika on sienestäjille tuottoisaa. Heitä näkyikin reitin varrella, ja näköjään täällä perheen miehet lähtevät sieniretkelle. En tunnistanut sieniä, mutta väittivät, että sangossa oranssinkeltaiset sienet olisivat olleet kantarelleja. Vähän erinäköisiä kuin meidän, minusta näyttivät enemmänkin karvarouskuilta... mutta mene ja tiedä. En tietenkään tajunnut tuoksutella niitä.

Sienestäjien saalis. Oranssiset kantsuja?

Reitti ei ollut pelkästään nousua, vaan vaihteluakin maastossa toki oli.
Tasaisella osuudella keskellä mäntymetsää kävelimme neulasmatolla, mikä oli
erikoisen tuntuista, pehmeä ja periksiantava kuin paksu villamatto.

Pidimme taukoja välillä ja vähän pidemmän lounastaaksemme eväitä. Energiaa pitää saada, mutta liikaakaan ei pidä kesken matkaa hotkia. Siksi välillä matkalla kannattaa napata jotain välipalaa, ettei nälkä yllätä. Juominen on tärkeää, sen itse helposti unohdan. 

Välipalaa voi saada myös suoraan luonnosta. Täällä kasvaa puu, jota paikalliset sanovat mansikkapuuksi. Ja toden totta, idän mansikkapuu se on, kun oppaamme haki sille latinankielisen nimen. Yritin makustella kuvatakseni marjaa, mutta lähinnä maku oli ehkä sekoitus päärynää, melonia, omenaa... rakennekin hassusti pehmeä ja rakeinen. No, tulkaa itse maistelemaan! Makoisia olivat kuitenkin!

Reitin tasaisen tieosuuden jälkeen jatkoimme taas kivistä karavaanipolkua, edessä oli kilometri jyrkähköä nousua jälleen. Sitten olisimmekin melkein paikassa, mistä lähdimme.

Arbutus andrachne, idän mansikkapuu.

Odotettavissa oli lounas gözlemeitä  tarjoavassa pikku vuoristoravintolassa. Kuulemma seudun pahaat gözlemet saa täältä. Ravintola sijaitsee alueella, jossa sunnuntaisin paikalliset viettävät perheen kanssa piknikiä, tai tulevat ravintolaan syömään. Tämä ravintola tekee ainoastaan gözlemeitä erilaisilla täytteillä: jauheliha, juusto, pinaatti, sipuli. Juotavaksi saa teetä tai kokeilemisen arvoista turkkilaista ayrania, joka on kuin meidän piimä suolalla maustettuna ja vedellä laimennettuna. Kyllä, erittäin hyviä olivat, ja ayrankin taisi olla tähän astisista parasta, jota olen maistanut.

Naiset valmistavat gözlemeitä.

Perillä Alanyan kaupungissa olimme kello neljän hujakoilla. Useimmat tämän päivän retkeilijöistämme tulen varmasti tapaamaan tulevilla retkillä. Yllättävää kyllä, täällä Turkissa taidan saada aimo annoksen oppia myös ruotsin kielestä - eri variaatioista ruotsi - norja - tanska. 

Upea retki, hieno kokemus, ja kylläpä illalla uni maittoi! 

Kaikki retkikuvat täällä / All the photos here: (loading slowly but surely)

Taşatanin karavaanaripoluilla valokuvat

P.S: Onpa tämä blogger surkea käyttää....