Lyykian reittiä patikoiden (Lycian way), osa 2

Aamun herätys oli inhimilliseen aikaan kello 6:30. Minä ja kämppikseni Sari ja Ulla tunnustelimme kehomme liikkuvien osien toimivuutta, ja yllätys yllätys, mitään jumeja tai kipuja ei ilmennyt, mitä ei olisi muutamalla venyttelyliikkeellä saanut verrytettyä. Toki minun kehoni vaati vielä sen pari kuppia kahvia kyetäkseen ottamaan vastaan päivän haasteet.

Isäntiemme ja emäntiemme valmistaman monipuolisen ja maittavan aamupalan nautimme aamun valjetessa. Katselimme terassilta, kun nouseva aurinko väritti taivaanrannan pinkin oranssiseksi. Näin jokaisen aamun pitäisi alkaa!

Pakkasimme tavarat. Meillä oli edessämme mielenkiintoinen ohjelma, joka sisälsi vaellusta, historiaa ja kulttuuria koko päivän täydeltä.

Aloitimme noin seitsemän kilometrin patikoinnilla kohti Aperlaita. Aluksi hiekkatietä nousujohteisesti. Viimeisetkin aamujäykkyydet katosivat, keho oli taas voimissaan, mieli hereillä ja vastaanottavaisena.

Patikoinnin loppuosa olikin lähes alamäkeä. Irtokivisellä polulla kulkeminen on paikoin haastavaa. Katse on pidettävä tiukasti polulla, ettei kompuroi, astu terävään kiveen tai taita nilkkaansa. Näissä maastoissa nilkkaa tukevat vaelluskengät olisi paras vaihtoehto. Sauvat ovat hyvät tukemassa tasapainoa, jos sen kanssa on ongelmia.

Matkalla näimme jälleen muinaisia sarkofageja ja vanhan vedenkeräyskaivon, johon kurkkailin varovasti. Tässäkin kylässä on joskus ollut vakinaisia asukkaita, omalla tavallaan elämäänsä elelemässä. Kiehtovaa.

Joku ehdotti yhteislaulamista, mutta emme keksineet sellaista, minkä kaikki osaisi. Sitten kuulimmekin eri kansallisuuksien lastenlaulua ja marssilaulua, joiden tahdissa patikoimme ryhdikkäästi tasaisesti etenevässä jonossa.

Saavuimme Aperlain kylään. Asukkaita ei enää ole, vain raunioita jäljellä 400-500 vuotta ennen ajanlaskua rakennetuista asumuksista ja muureista. Osa rakennelmista on tyystin veden alla. Hautakiviä rannassa, kirkon jäänteet kauempana rannasta.

Vihreää laaksoa pitkin jatkoimme pienen matkaa rantaan, jossa meitä odotteli jo laiva, jolla pääsimme katsomaan Kekovan saaren uponnutta kaupunkia. Saaren lounaisosassa on lahti, johon laivat saavat parkkeerata. Lahdessa on myös mahdollista uida.

Ajelimme hiljakseen eteenpäin ihastellen ja ihmetellen jälleen tätä uskomatonta historiallista nähtävyyttä. Saaren rinteillä on nähtävillä vielä asumusten jäämistöä. Rappuja laskeutuu rinteestä alas mereen. Meren rannan turkoosin pinnan alta häämöttää uponneiden rakennusten perustuksia. Tällä alueella ei ole tehty kaivauksia, eikä historiasta tiedetä paljoakaan.

Laivamatka pitkän patikoinnin jälkeen oli ihanan rentouttavaa. Maisema on uskomattoman kaunis. Tummansininen meri, hieman vaaleampi taivas, valkeakallioiset ja kiviset, osittain vehreätkin saaret. Kontrastia, kirkkautta, selkeyttä, kuitenkin harmonista. Niin nautittavaa.

Koko ajan näköetäisyydellä oli myös Simenan linna, joka vartioi edelleen korkeuksissaan näitä alueita. Turkin lippu liehuu punaisena ylimmäisenä. Rinteelle on vanhoista rakennuksista, kotitaloistakin tehty pensionaatteja, jotka nyt on pakattu talviteloille. Turistikausi on ohi.

Saavuimme Uçağızın kylän laivalaituriin. Bussimme oli siellä odottelemassa. Jäljellä on vierailu Demressä, jonka keskustassa sijaitsee Saint Nicholaoksen kirkko. Saint Nicholaos tunnetaan maailmalla  paremmin nimellä Santa Claus. Nicholaoksen tarinassa on monta vaihetta. Hän oli kuitenkin antelias ja auttoi köyhiä, varsinkin lapsia. Ja kas, kirkon seinään maalatussa kuvassa Nicholauksella on siniristilippua muistuttava suuri kuvio vaatteessaan... hmmm...

Demren laitamilla on muinainen kaupunki Myra, erikoistakin erikoisempi paikka sekin. Olimme jälleen tyystin sanattomia.

Korkealle kallioon on kaiverrettu, louhittu, rakennettu asumuksia. Kylän rakentaminen on aloitettu kukkulan huipulta ja jatkettu sitä alas rinteeseen. Ja millä taidolla kaikki on tehty, ja miten ihmeessä niillä välineillä mitä on ollut käytettävissä! Aivan upeita, sanoin kuvaamattomia.

Upea on myös hyvin säilynyn amfiteatteri kaupungin edessä. Hieno akustiikka myös! Kunpa johonkin näistä vanhoista amfiteattereista pääsisi joskus seuraamaan konserttia tai oopperaa. Siihen on kyllä suunnitelmia ensi kesäksi Aspendoksessa, jossa loppukesästä järjestetään perinteisesti oopperajuhlat.

Kaksipäiväinen vaellus-, historia- ja kulttuuripläjäys päättyi. Matkanteko oli mahtavaa. Saldona uusia ystävia, ihania elämyksia, upea kokemus ja paljon enemmän tietoa sekä patikoinnista täällä päin maailmaa että alueen historiasta. Kyllä kannatti!

Mietin ajoittain, että onpa meillä hyvä tuuri, kun kukaan ei loukannut itseään mitenkään ja kaikki meni hienosti. Mitä nyt nämä pikku haaverit:

• Eräällä irtosi ensimmäisenä päivänä toisesta vaelluskengästä pohja, joka yritettiin sitoa kengännauhalla huonolla tuloksella. Ratkaisu: reitin keskeytys sopivassa kohtaa ja uudet kengät kaupungista ja mukaan pääsi toiselle päivälle.

• Yhdellä haavautui varpaanväli, joka paikattiin paikan päällä hankaumalaastarilla.

• Yksi paljain säärin patikoinut leidi haavautti säärensä piikkipensaissa, mutta ei halunnut verta vuotaviin haavoihinsa mitään apua. Seuraavana päivänä lahkeet olivat pitkät.
• Samainen pitkänhuiskea nainen ei muistanut kumartua tarpeeksi syvään ja löi päänsä polun poikki ulottuneeseen oksaan. Ei havaittavia haittoja kuitenkaan.

• Kymmenen sekunnin sisällä siitä, kun olin ääneen sanonut kaverille, että kas kun ei kukaan ole vielä kaatunut näihin kiviin, niin jopas yksi herraskainen sen tietenkin teki. Se nimittäin voi aiheuttaa vaikeankin vamman polveen, jos niihin teräviin kiviin kopsahtaa. Nyt kuitenkin selvittiin pelkällä säikähdyksellä.

Ja kyllä, minulla tietenkin pikkuinen ensiapulaukku mukana. Pitää vaan täydentää sitä näiden kokemusten myötä lisätuotteilla.

Kuvia innokkaimmille löytyy täältä: Lyykian reittiä patikoimassa, päivä 2