Lyykian reittiä patikoiden (Lycian way), osa 1

Jokaikinen aistinystyrä oli viikonlopun vaelluksella niin tapissa, ettei ikinä! Patikoimamme Lyykian reitti ylitti odotukseni noin miljoonakertaisesti! Vielä tuntuu näin maanantai-iltapäivänä pää ja osittain jalatkin kulkevan vielä niitä kivisiä mutkikkaita polkuja pitkin. Keho on palannut kyllä kotiin, mutta mieli on vielä siellä toisaalla.


Reppureissasimme viikonloppuna 11.-12.11. pari pätkää historiallista Lyykian reittiä (Lycian way). Kokonaisuudessaan Lyykian patikointireitti on 540 kilometrin pituinen kulkien Fethiyestä Antalyaan. Sen on kartoittanut ja merkannut brittiläinen/turkkilainen Kate Clow. Tarkoituksena on ollut löytää ja säilyttää vanhat historialliset tiet. Reittiä koskevat nettisivut:
http://cultureroutesinturkey.com/the-lycian-way/

Keitä sitten olivat Lyykialaiset?

“Jos viet sokean miehen Lyykiaan, hän tietää tuoksusta minne hän on tullut: väkevä villiminttu, timjami ja pisteliäs laventeli lavertelevat sen hänelle.” -Cevat Şakir Kabaağaçlı

Arkeologisten löytöjen mukaan Lyykian alueelle on asetuttu kolmannella vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Lainataanpa Sampsa Rydmanin ylläpitämää sivustoa: antiikki.taivaansusi.net

"Itäisellä Välimerellä, Anatolian etelänpuoleisella rannikolla oli Lyykian maa. Kreikkalaisen historiankirjoituksen isä Herodotos satuili (Historiateos i,173) sen saaneen nimensä Lykokselta, Pandionin pojalta, ja tavalla mikä ei eroa yhdestäkään muusta perustajamyytistä. Lykos tarkoittaa kreikaksi sutta ja vuorenrinnettä alas syöksyvää puroa, mutta susien maa lienee kreikkalaiseen korvaan istuva väännös maan muinaisesta nimestä Lukka.

Lukka oli merivalta jo varhaispronssikaudella; se oli riittävän voimakas tullakseen mainituksi faraon vihollisten joukossa. Heettiläisiä he eivät olleet, egyptiläisiksi he eivät tahtoneet tulla, joten he päättivät olla lyykialaisia ja säilyttivät sekä oman kielensä että kirjaimistonsa aina kolmannelle vuosisadalle eaa. asti." 

Pronssikauden sotaisa kansa heetit, tai heettiläiset, mainitsevat nuolenpääkirjoituksissaan Lukan kansan, jonka kieli oli luuvi (luvia). Tällä lienee tarkoittanut Lyykialaisia (Lycian), myös valon kansa - valon maa.

1. päivä lauantai

Valmistauduin jo perjantaina retkeen huolella ja harkiten jokaisen pakkaamani tavaran tarpeellisuutta, vaikka olikin tiedossa, että voimme säilyttää ensimmäisen päivän vaelluksen ajan osaa tavaroista autossa ennen hotelliin saapumista. Varasin pe-la yöksi hotellin lähempää lähtöpaikkaamme Alanyumin ostoskeskusta, sillä majapaikkani on Alanyan kaupungin laidalla Kargicakin kaupunginosassa ja lähtöajaksi sovittu klo 5:30. Näin saatoin pitkittää yöunia ainakin tunnin verran.

Yhtä hyvä syy hotellissa yöpymiseen oli mahdollisuus käydä hamamissa, turkkilaisessa kylpylässä, tai saunassa. Varasin ajan hamamissa pesuun, ihon kuorintaan, kokovartalohierontaan ja kasvonaamioon. Tässä paikassa paketti maksoi 25 euroa. Hinnat vaihtelevat paljonkin riippuen paikasta. Tämä oli kuitenkin hintaansa nähden erittäin hyvä. Kaiken kaikkiaan rentouttavaa, ja tarpeen tulevaa patikointikoitosta varten. Mutta itsehillintä oli myös koetuksella - erityisesti jalkapohjien ja varpaiden käsittely sai minut kutitushälytystilaan.

Hotelliyö maksoi 17 euroa, sisältäen illallisen ja aamupalan. Illallinen oli buffet-pöytä, jossa oli tarjolla kanapataa, vihannespaistosta, riisiä, pastaa, salaattia, vihanneksia ja jälkkäriksi hedelmiä ja paikallisia makeita leivonnaisia "baklavia". Hotellin vastaanotossa lupasivat järjestää minulle aamupalaboxin mukaan aamulla, ja näinhän he tekivätkin.

Pikkubussimme pääsi ajoissa matkantekoon, ja kun olimme Alanyan keskustan liepeiltä keränneet loputkin reissaajat mukaan, saattoi matkamme alkaa kohti Adriaken rantaa, patikoinnin starttipaikkaa. Alanyasta sinne on matkaa noin 300 kilometriä länteen rannikkoa myötäilevää tietä pitkin. Ohitimme Antalyan, maakunnan pääkaupungin ja pysähdyimme aamupalalle muutaman kymmenen kilometrin päästä pieneen paikalliseen tienvarsikahvilaan. Siitä oli hieno näköala Olympos-vuorelle, jonka huipulle pääsee hissillä. Mikäli siellä päin liikutte, kannattaa tunti, pari uhrata niihin näkymiin. Huipulla on runsaastikin lunta talvisin, mutta hissi kulkee! Ylös huipulle on myös patikointreitti.

Jälleen retkueessamme oli kansainvälinen meininki. Tai ainakin eurooppalaiset laajasti edustettuina. Meitä oli Suomesta, Saksasta, Hollannista, Ruotsista, Turkista ja Venäjältä. Yhteensä 15 + kuski. Englannilla tulimme keskenämme hyvin toimeen. Ikähaarukka oli alle kolmekymppisestä 70+, otaksun. Tällaiselle vaativalle reissulle kun lähtee, aina on huoli siitä, kuinka kukin on oman kuntonsa ja voimansa osanneet arvioida. Moni tästä porukasta oli kuitenkin samaisella vaelluksella ollut aiemminkin, joten huoli oli tällä kertaa turha.

Saavuimme puolen päivän tienoilla Adriaken rannalle. Reput selkään ja menoksi. Tarvoimme hienohiekkaista rantaa kilometrin verran. Sen jälkeen alkoi hienoinen nousu kivikkoista kapeaa polkua pitkin merenrantaa myötäillen. Maisemat olivat hulppeat. Meri näyttäytyi välillä syvänsinisenä välillä turkoosina kirkkaassa auringonpaisteessa kimmeltäen. Vaihtelevaa maastoa kulkien saavuimme ensimmäiselle pysähdyspaikallemme Cakil-rannalle. Ranta hohtaa valkoisena pyöreistä, ilmeisesti hyvin kalkkisista kivistä. Haastavaa kävellä noita jalkapohjan alla helposti vierivien kivien päällä. Istahdimme varjoon, sillä patikoidessa reilu parikymmentä astetta hikoiluttaa jo mukavasti. Vähän välipalaa ja matka jatkui, taas jonkin verran nousua, kiemurtelevaa kivikkoista polkua pitkin.

Rannan tuntumassa kuljimme väliin avarammissa, väliin ahtaammilla kulkuväylillä. Joka puolella hassusti muotoutuneita, tuhansien vuosien takaisia maanjäristysten tai tulivuoren purkauksien levittämiä kiviä. Joissain kivissä pyöreitä reikiä kuin haulikolla ammuttuna ja välillä mietin onko sittenkin jonkun ihmis- tai muun elävän olion käden tuotosta. Joku taiteilijan alku kokeillut ja kokeillut, ja heittänyt tyytymättömänä epäonnistuneet tekeleet kauemmas veistopajasta. Ohitimme myös laajat alueet oliivipuutarhoja. Paikalliset viljelijäperheet olivat keräämässä valmista satoa puista. Lapset myös perheen mukana leikkien omia leikkejään.

Pysähdyimme tasangolle oliivipuiden varjoon lounastauolle. Olo oli niin hyvä, seesteinen, ihana rauha, tuoksut, lempeä tuuli, lämmin aurinko, seurueemme ihan parasta, rentoa... tätä voisi jatkaa ikuisesti, ajattelin - ja olin sillä hetkellä elämäni onnellisin nainen ;).

Tapasimme matkan varrella myös kilpikonnan, mikä ei täällä ole mitenkään harvinaista. Joskus saattaa kuulla kopsuttelua, kun herra kilppari koittaa houkutella madame kilpparia yhteisiin puuhiin. Yhden ihan pikkuisenkin näimme - valitettavasti kuolleen. Se oli noin tulitikkuaskin kokoinen. Voi pikkuista, mitä lie käynyt - kenties eksynyt emostaan.

Matka jatkui. Oppaamme Halil huomasi reitin hieman muuttuneen viime keväästä. Uusia opastusmerkkejä seuraten putkahdimmekin alueelle, josta hänkään ei tiennyt aiemmin. Alue, laaja aukio, oli täynnä maanjäristyksessä sinne tänne singahtaneita sarkofageja, kivestä tehtyjä hautasäiliöitä. Täälläpä sitä on taas tutkijoille tutkittavaa. Turkki on täynnänsä näitä tutkimattomia paikkoja, ja niitä löydetään jatkuvasti lisää. Turkki on itsessään yhtä historian havinaa!

Saavuimme Gökkayan lahdelle, jossa on myös muinaisten rakennusten raunioita. Erittäin kaunis paikka, jossa retkeilijät käyvät pesulla, uimassa, lepäävät, ehkä leireilevätkin. Mekin istahdimme hetkeksi lepäämään.

Tämän päivän viimeinen etappimme oli Simenan linnake, joka on rakennettu 400 vuotta eaa. vahtimaan Kaleköyn (Kukkulakylä) kylää. Uhkana olivat merirosvot. Linnan muurien sisäpuolella on pikkuinen amfiteatteri, pienin koko Lyykian alueella. Kylän teatterinystävät ehkä juuri ja juuri sinne mahtuneet istumaan. Rannassa on kylän yhteisen kylpylän rauniot. Edelleen luettavissa oleva teksti sanoo "Lahja hallitsija Titukselle kansalta ja Aperlaen kunnalta, kuin myös muilta alueen kaupungeilta."

Laskeuduimme alas linnakekukkulalta Kaleköyn kylään, jossa pikkubussimme ja taitava, nopea, mutta turvallinen ja erittäin mukava kuskimme meitä oli odottamassa. Hän vei meidät Cennet-nimiseen pensionaattiin viehättävään Ucagizin kylään. Alkoi jo hämärtää, kello läheni puolta seitsemää. Nopsa suihku ja illalliselle, jossa tarjottiin mitä maukkainta turkkilaista kotiruokaa. Viiniä ja oluttakin oli tarjolla. Palvelu oli ystävällistä ja avuliasta. Kaikki toiveet toteutettiin tuota pikaa.

Sitten silmäluomet sanoivat sopimuksensa irti. Eka päivä plakkarissa, 15 kilometriä ja 29000 askelta (noin :D ). Tyytyväisenä käperryin paksun pehmeän peiton alle.


Kuvia on noin muutama täällä: Linkki kuviin

Kommentit